Päivänkakkara; Osa II

Hans Christian Andersenin novelli. Se koskee päivänkakkaraa ja kurkkua. Sekä kukka että lintu viihtyvät luonnollisessa ympäristössään.

Keskitaso

Lue ja kuuntele tämä tarina Beelinguappissa!

Seuraavana aamuna kukka ojensi jälleen lempeät terälehtensä, kuin pienet käsivarret, kohti ilmaa ja valoa. Yhtäkkiä päivänkakkara tunnisti linnun äänen, mutta se, mitä se lauloi, kuulosti niin surulliselta. Linnulla oli todellakin hyvä syy olla surullinen. Se oli saatu kiinni ja laitettu häkkiin avoimen ikkunan viereen.
Se lauloi onnellisista päivistä, jolloin se pystyi iloisesti lentämään ympäriinsä, tuoreesta vihreästä maissista pelloilla. Se lauloi myös ajasta, jolloin se pystyi nousemaan melkein pilviin asti. Lark-parka oli onnettomin häkkivankina. Pieni päivänkakkara olisi halunnut niin paljon auttaa sitä, mutta mitä voitaisiin tehdä? Todellakin, se oli erittäin vaikea saada selville niin pienelle kukalle.
Se unohti täysin, kuinka kaunista kaikki ympärillä oli. Se unohti, kuinka lämpimästi aurinko paistoi ja kuinka upean valkoisia sen omat terälehdet olivat. Se pystyi ajattelemaan vain köyhiä vankeudessa pidettyjä lintuja, joille se ei voinut tehdä mitään.
Sitten kaksi pientä poikaa tuli ulos puutarhasta; Yhdellä heistä oli iso terävä veitsi, sellainen, jolla tyttö oli leikannut tulppaanit. He tulivat suoraan kohti pientä päivänkakkaraa, joka ei voinut ymmärtää, mitä he halusivat.